Iskuri.net
   chat
   forum
   tarinat
   artikkelit
   galleria
   amatöörit
   iskuri-treffit
 
   tekstiTV-chat
   elokuvat
   puhelinviihde
 
  <<< etusivulle
NYTKÖ SE ON JO ARKIPÄIVÄÄ?
16.7.2005 - Ville

Heterot tekivät sen jo 40 vuotta sitten: alkoivat vapautua. 30 vuotta myöhemmin koulussani yläasteikäiset pojat pussailivat tyttöjä ja tytöt pussailivat poikia varsin estottomasti. Nuoria romansseja kulki käsi kädessä pitkin käytäviä, ja joku lempi leiskahti oppitunninkin aikana opettajan ilmeiseksi harmiksi. Samaan aikaan minä vain olin.

Minun olisi kanssa tehnyt mieli pussailla ja pitää kädestä kiinni, muttei suinkaan tyttöjä vaan poikia. Teki mieleni kyllä muutakin niiden kanssa tehdä, mutta mitä nyt siinä iässä tekemisistä tiesi. Pojan ei tietenkään sopinut pussailla poikia. Alkoi ahdistaa, tiesinhän mieliteot vastemielisiksi ja vääriksi.

Siitä tulikin mieleen, että ensimmäisellä luokalla koulussa menin onneton pussaamaan yhtä poikaa välitunnilla. Poikaraukka ensinnäkin lehahti ihan tulipunaiseksi häpeästä. Sitten muiden lasten ilkkumisesta päättelin nopeasti, että kavereiden pussailu saa jäädä siihen. Vieläkin kun muistelen sitä, tekee mieli laittaa paperipussi päähän ja mennä häpeämään johonkin pimeään nurkkaan.

Ei ollut tavallista minun kouluaikanani, kai, että poikapareja olisi tyttöpoikaparien tavoin nähnyt koulussa tai missään muuallakaan tutustumassa seksuaalisuuteensa pienin askelin. Siinä se vääryys oikeasti on. Eri sukupuolta olevilla oli helppoa: edettiin turvallisesti kädestä pitämisestä pusutteluun, pussailusta hellimiseen ja hellimisestä ehkä eteenpäin. Homopoikien kohdalla ei voitu puhua kahden tasavertaisen, kehittyvän ihmisen kohtaamisesta ja yhteisten kokemusten kautta kasvamisesta.

Ihmiset tarvitsevat yhteisöjä – tunnetta, että kuuluu johonkin. Itsekin nuorena toivoin yhtä paljon, että joku kaverini osoittautuisi kanssani samankaltaiseksi kuin sitä, että koko perverssi tunneolotila menisi ohi. Silloin jo tiesin, että yhteisöjä, joihin voisin kuulua, oli olemassa. Median ja kasvuympäristön tarjoama kuva homoseksuaaleista oli kuitenkin siinä määrin negatiivinen, etten voinut kuvitella kuuluvani sellaisiin ryhmiin.

On todettava, että minun nuori maailmani olisi voinut olla aika karu, elleivät vanhempani olisi olleet suopeita Internetin puolesta jo kymmenen vuotta sitten. Sen kautta varovaisesti uskalsin ottaa pieniä askelia kohti itseni hyväksymistä. Toisaalta nuoruuteni olisi ollut varmasti paljon ruusuisempi, jos Hyvät herrat -televisiosarjaa Håkaneineen ei olisi ollut olemassa. Sarja ja vanhempani ilkeät, säälivät kommentit tarjoilijamiehen käytöksestä herättivät minussa vahvan estoreaktion. En halunnut olla vastemielinen, en halunnut olla hintti.

Ajat ovat radikaalisti muuttuneet. Yhteiskunnan hyväksyvä ilmapiiri, onneksi, on vähentänyt homonuoren tarvetta suhtautua pelonsekaisesti ja torjuvasti itsessään herääviin tunteisiin. Homot ovat arkipäivässä, katukuvassa, televisiossa; kaikessa monimuotoisuudessaan. Näkyy kikattelevia, muotitietoisia, armeijaa käyviä, taloa rakentavia; sinkkuja ja seurustelevia: koko elämän variaatio on mediassa heidän nähtävissään. On saumaa samaistua.

Samaan aikaan yhteiskunnan muuttuessa on syntynyt helposti löydettäviä kontaktikanavia, joiden käyttökynnys on matala ja saavuttavuus laaja. Internetin tuleminen joka kotiin on antanut nuorille mahdollisuuden tutkia heitä askarruttavia asioita sekä solmia kontakteja ja suhteita niin hyvässä kuin pahassakin.

Tässä vaiheessa perisuomalainen kateus tulee esiin. Mikä ei ollut hyvin itsellä, ei pidä hyvin oleman toisillakaan. – No ei sentään. Olen kuitenkin suunnattoman kateellinen tämän päivän varhaisnuorisolle siitä, että heillä on esimerkkejä ja esikuvia. Olen kateellinen siitä, että jossain päin Suomea on nuorilla jo lupa ja mahdollisuus olla oma itsensä. Ja sitä paitsi – vaikka olisi kuinka kaapissa, on lohduttavaa, jos ei ole pakko määritellä itseään muutaman häijyn stereotypian avulla. Kun ei luule olevansa aivan ainutlaatuinen, on helpompaa olla olemassa.

Ei tästä ole kovin pitkä aika, kun eräs opettajatuttavani kertoi, että hänen koulussaan on eräänlainen homojengi. Vielä mielenkiintoisemmaksi asian tekee se, että tuo homoporukka on koulussaan suosittu eikä suinkaan sorrettu. Olisipa jotain tällaista tapahtunut ja ollut minunkin koulussani.

Joku aika sitten minua kuusi vuotta nuorempi kundi kertoi tutustuneensa lukion ensimmäisellä luokalla opiskelutoveriinsa, jonka kanssa ensimmäiset tutustumiset ja ihastumiset tuli koettua. Kahdestaan he tutustuivat muihinkin samankaltaisiin eikä kumpikaan jäänyt yksin tyhjän päälle, vaikkei nuori suhde ikuisesti kantanutkaan.

Selailin tässä viikolla yläasteikäisille suunnattua terveystiedon kirjaa. Oli pakko lukea ensimmäiseksi, mitä seurustelusta siinä kerrottiin. Iloiseksi yllätykseksi kirja ei mitenkään olettanut, että seurustelu olisi yksinomaan tyttöjen ja poikien välinen juttu. Lisäksi seksuaalisesta suuntautumisesta oli vielä erikseen oma arkiseen sävyyn kirjoitettu kappaleensa.

Hengissä ollaan, vaikka lähtökohdat eivät olleetkaan parhaat mahdolliset. Onneksi on paljon voinut itse itsessään korjata, mikä rikki on mennyt. Voimme olla tyytyväisiä valoisasta nykypäivästä ja toimia esimerkkeinä niin nuorille kuin toisillemme. Haastan lopuksi kaikki kaappihomot katkaisemaan siivet ilkeiltä homovitseiltä ja ällöttäviltä puheilta. Kehitetään sillä tavalla yhteiskuntaa jälkipolville helpommaksi. Ei itse ainakaan ilkuta mukana.



Anna palautetta:
 
Nimi:
E-mail:
Palaute:

  <<< etusivulle
 
Copyright © Koodi.net 2003 - Palaute