Jankku

Harhailen kaupungilla raskaan työviikon jäljiltä, mutta en saa kiinnitettyä ajatustani mihinkään tärkeään. Ihmiset, jotka törmäilevät minuun kaupungin vilinässä, yrittävät ilmiselvästi varustautua tulevaan viikonloppuun. Perheenäidit kantavat suuria ruokakasseja käsissään, hyppäävät bussiin ja ilmeisesti kotiin päästyään, katoavat lieden taakse tai siivousmopin varteen. Miehet taasen laahustavat pitkin katuja pulloja kilisevien kassien kanssa tässä auringonpaisteessa. Osa heistä kiiruhtaa nopeasti kotiin, osa jää yhdelle tai kahdelle oluelle, ikään kuin purkaakseen työasioita ja kääntääkseen hermonsa tulevalle viikonloppuvaihteelle. Lapset puolestaan kirmaavat koulujen pihoilta hirveää meteliä pitäen viikonlopun viettoon ja parjaamaan opettajia sekä koulussa annettuja kotitehtäviä.

Istahdan puiston penkille ja mietin omaa elämääni taaksepäin. Siitä on jo vuosia, kun itse olen juossut töistä suoraan kotiin jonkun toisen ihmisen takia. Paljon helpommalta ratkaisulta on tuntunut jäädä töiden jälkeen istumaan lasilliselle tai parille. Kotona ei kuitenkaan olisi ollut odottamassa mitään. Tyhjä jääkaappi ja koira, joka ei halua muuta, kuin päästä koko ajan ulos lenkille ja leikkimään muiden koiraystäviensä kanssa. Silmääni ilmestyy kyynel, kun joudun kohtaamaan taas oman yksinäisyyteni. Kaiken sen pahan olon ja pettymyksen, jonka olen jo monta kertaa yrittänyt hukuttaa tuopin pohjalle. Onnistumatta. Aurinko lämmittää mukavasti kasvojani ja kesä on kauneimmillaan. Huokaisen syvään ja jatkan matkaani tumpattuani tupakan. Iltapäiväruuhka keskustassa on jo vähän laantunut ja kadut näyttävät lähes hiljaisilta. Mutta vain lähes. Illalla hiljaisuus taas rikkoutuu, nuorten viikonlopun vieton täyttäessä kadut ja kujanpätkät. Ilmassa on silloin jälleen ehkä hieman vihamielisyyttäkin ja riitoja syntyy. Ilman sen suurempia syitä tai aiheita. Ne vain sattuu kohdalle. Kuinka kummallisia otuksia me ihmiset oikeastaan olemmekaan. Niin pieniä ja avuttomia loppujen lopuksi. Vailla turvaa tai suojaa.

Baari on tyypilliseen tapaansa hiljainen tähän aikaan illasta. Istun nurkkapöydässä, siemailen kahviani ja seuraan, kuinka ihmiset tulevat ja menevät. Tilaavat lisää ja humaltuvat. Hämyiset valot ja kirkkaat peilipallot valaisevat salia, saaden aikaan alkavan viikonlopun tunnelmaa sekä asiakkaille että henkilökunnalle. Molemmille osapuolille ne antavat kuitenkin aivan omanlaistansa energiaa, eikä niitä kahta voi mitenkään verrata toisiinsa. Istun kahvikuppini ääressä, aivan kuin odottaen jotain. Mitä odotan, sitä en osaa sanoa. Tarkemmin kun ajattelee, en luultavasti odota mitään. Se on vain tunne, joka vallitsee sisälläni. Toivon jonkun saapuvan ja tuovan valoa elämääni. Sitä valoa, jota olen jo kauan odottanut, mutta mikä ei ole koskaan luokseni asti selvinnyt. Sytytän savukkeen, jonka ohut savupilvi nousee korkealle kattoon muodostaen kauniita kuvioita peilipallon loisteessa. Aivan samalla tavalla kuin savukone, jota käytetään tanssijoiden mieliksi tanssilattialla.

Ihmiset vaihtuvat ja juomat vahvistuvat. Kuka tilaa Rommicolaa, kuka taasen vielä sitäkin vahvempaa. Jokin suuri voima on saanut nämäkin ihmiset tänä iltana tänne. Tähän suureen ihmisjahtiin, joka aktivoituu aina uuden viikonlopun saavuttua. Vanhan ajan metsästysvaistot heräävät ja etsitään sitä mahdollista uhria, jonka kimppuun käydään. Miehet, naiset, kaikki metsästävät. kukin omasta syystään, mutta metsästävät kuitenkin. Ihmisten kasvoilta heijastuva epätoivo syvenee ja mielialat laskevat. Itsekin huomaan masentuvani ja päätän hukuttaa suruni, tuskani ja kaiken pahan oloni tutkimalla siiderin katoamista lasistani. Kuka kumma keksikään idean siitä, että alkoholi muka parantaa oloa. No, taas sitä mennään ja huomenna tehdään taas yksi raittiuslupaus niiden monien kymmenien joukkoon. Tyypillistä. En ehdi taaskaan edes nauttia siiderin mausta, kun huomaan tilanneeni jo uuden tyhjenneen tilalle. Ihmiset nytkähtelevät tanssilattialla kuin mitkäkin sätkynuket tai kauko-ohjattavat robotit ja jaksan taas kerran ihmetellä, millaisen muotishown tanssilattia saakaan kätkettyä sisälleen. On juuri kaupan hyllyltä nostettua muotiluomusta jos jonkinnäköistä. Ihan kuin kaikkien olisi oltava jonkun roolihenkilön asussa, ennen kuin voi saapua viettämään iltaa ravintolaan.

Itse huomaan olevani lähes kuin paikan kalustusta. Suoraan töistä sisään pöllähtäneenä, työvaatteissa pöydässä istuessani tuskin kerään minkäänlaisia katseita osakseni. Korkeintaan niitä, joilla yritetään viestittää, että olen joutunut täysin väärään paikkaan ja vieläpä täysin väärään aikaan. Toisaalta, se ei edes jaksa kiinnostaa minua, olen tänään täällä vain ja ainoastaan itseäni varten. Pitämässä hauskaa ja nauttimassa. Nopearytminen musiikki hakkaa vasten tärykalvojani ja antaudun musiikin vietäväksi. Olen huomannut itsessäni, että musiikki on se rauhoittava tekijä, joka saa ajatukset suuntautumaan aivan johonkin muualle. Käsi, jossa tupakkani palaa, alkaa liikkua ja kohta jammailu tarttuu jo jalkoihinkin ja alkaa maailmankuulu pöytätanssi. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että tanssisin pöydällä, vaan tanssi tapahtuu täysin omalla tuolilla istuen, käsiä ja jalkoja musiikin tahtiin heilutellen. Humalatilani alkaa nousta ja huomaan myös mielialani kohoavan. Nautin tilanteesta, jossa alkoholi haluaa ottaa minusta vallan ja viedä mukanaan. Seuraan ohikulkevia ihmisiä ja naurahdan. He eivät tunnu edes huomaavan olemassaoloani. Äkisti joku tarttuu minua olkapäästä niin, että tuhkakekäle savukkeestani putoaa suoraan housuilleni. Olen jo lähes kiroamassa lähestyjän alimpaan helvettiin, mutta älyän onneksi pitää suuni kiinni. Seuraani liittyy hän, jota olen koko ajan odottanutkin. Tai niin ainakin uskon.

Puhdistelen tuhkaa housuistani ja samalla tarkkailen vaiti tuota salaperäistä miestä, joka haluaa välttämättä istuutua pöytääni. En halua vastata hänelle vielä mitään. En halua paljastaa hänelle sitä, kuinka vihainen olen tällä hetkellä housujeni likaantumisesta. Ei, haluan vain katsoa ja tarkkailla tuota jumalaista olentoa. Kauniit, suuret siniset silmät tuijottavat suoraan silmiini ja käsi pitää vieläkin kiinni olkapäästäni. Hän toistaa kysymyksensä seuraani liittymisestä ja paljastaa samalla kauniin, valkoisen hammasrivinsä. Hän pyytää tarjoilijan paikalle ja haluaa korvata kömmähdyksensä uudella juomalla. Ennen kuin ehdin möläyttää mitään, tajuan hänen tarkoittavan äskeistä savukekohtausta. Ojennan käteni esitelläkseni itseni ja saan vastaukseksi ystävällisen hymyn. "Antti!". Apua, sydämeni on valmis pysähtymään tai ainakin siirtymään uusille kierroslukemille. Kömpelösti pyydän Anttia istumaan ja samalla pahoittelen sitä, että olen hieman poissaoleva.

Tarjoilija tuo juomat pöytäämme, sanoo talon tarjoavan, hymyilee salaperäisesti ja poistuu yhtä nopeasti kuin on tullutkin pöytäämme. Ajattelen, että Antin täytyy olla täällä kanta-asiakas tai sitten koko homma on vaan järjestetty minun harhauttamisekseni. Äh, miksi huomaan olevani aina näin epäluuloinen. Miksen voi vain antaa asioiden tapahtua. Antti haluaa nostaa maljan tapaamisemme kunniaksi ja maistamme juomiamme. Itsekin huomaan jopa tajuavan, miltä juomani maistuu ja pystyn aivan uudella tavalla nauttimaan siitä. Puhumme niitä näitä ja huomaan viihtyväni hänen seurassaan. Antti piristää kovasti muuten niin tylsää päivääni. Koko tapahtumasarja hymyilyttää minua ja nauran kunnolla ensimmäistä kertaa koko päivänä. Ilta on alkanut hämärtyä ulkona ja ensimmäiset tähdet ovat ilmestyneet taivaalle. Silmäni loistavat kilpaa tähtien kanssa, kun mietin, miten oikein hän osaakaan sanansa asettaa. Puhua juuri niitä asioita, joita haluan kuulla. Arvostaa minua juuri sellaisena, kuin olen. Saan olla täysin oma itseni hänen seurassaan, ilman mitään rooleja tai naamioita. Saan olla juuri niin heikko tai vahva, kuin tunnen olevani. En jaksa enää näytellä ihmisille tai elää kaksoiselämää. Haluan, että joku huolii minut myös kaikkine vikoineni ja puutteineni. Ihmisenä. Tukee silloin, kun on vaikeaa ja iloitsee silloin, kun asiat ovat mallillaan. Ja mikä tärkeintä, on olemassa. Pieni taputus olalle. Sanoja ei välttämättä edes tarvita.

Eikä niitä aina ole edes olemassa. Ei ainakaan löydä niitä oikeita. Niitä, jotka merkitsisivät kaikkein eniten. Kunpa vain osaisimme nauttia juuri tästä hetkestä, joka on käsillä. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa ja tulevaisuus pitää kyllä huolen itsestään. Tavalla tai toisella. Asioilla on se huono puoli, että ne selviää ennemmin tai myöhemmin. En tiedä, kuinka tämä tilanne tulee päättymään. Enkä sitä, kuinka kauan se jatkuu, mutta toisaalta, ei minun tarvitsekaan. Nautin jokaisesta eteen tulevasta sekunnista ja elän ne niin täysillä, kuin mahdollista. En aio pilata tätä hetkeä turhalla jossittelulla. Elän tässä hetkessä. Ihmisillä on muutenkin liian suuri halu vaikuttaa tai murehtia tulevia, ja sitä kautta kuvitella, miten kenties tulee käymään ja myös silloin "petaavat" itselleen kaikkia niitä ongelmia, joita voi tulla eteen. Katseemme kohtaavat monta kertaa ja haluaisin koskettaa hänen kasvojaan, mutta jokin estää minua. En tiedä, johtuuko se tilanteesta, ympärillämme olevista ihmisistä vai mistä. Kerta toisensa jälkeen kuitenkin peräännyn juuri ratkaisevalla hetkellä. Luultavasti myös Antti vaistoaa sen, koska saan häneltä aina samalla hetkellä paljonpuhuvan katseen ja hymyn kaupanpäälle. Kuitenkaan kumpikaan ei voi tai uskalla tarttua tilanteeseen sen paremmin, joten asia jää aina omaan arvoonsa. Ikään kuin kyseessä olisi jokin tabu, josta ei saa keskustella, tai jota ei saa tapahtua.

Baari täyttyy pikkuhiljaa, pöytäseurueemmekin kasvaa ja tunnelma tiivistyy kaikin puolin. Kaikkialla voi huomata, kuinka metsästäjät ovat löytäneet itselleen uhreja. Yhden illan seuralaisia, joiden kanssa ei tarvitse puhua tunteista tai muistakaan asioista. Jotka ovat kuin taivaan tähtiä. Aamun tultua sammuneita ja unohduksissa, mutta illan tullen syttyy ja löytyy aina uusia. Tuntemattomia ja kaukaisia, joihin kukaan ei ole vielä sormellaan koskenut. Pöydässämme kaikki keskustelevat läpi omia juttujaan ja meidän kahden keskustelu taukoaa. On mahdotonta pitää enää omia ajatuksiaan koossa, kun väliin tunkee aina jotain uutta asiaa. Siinäkin olisi ollut jo aivan tarpeeksi, että joutuu taistelemaan musiikkia vastaan kuullakseen edes omat ajatuksensa. Aiheet rönsyilevät sinne tänne ja kokonaisvaltaisesta juttutuokiosta voi vain haaveilla. Jostain kumman syystä pystymme kuitenkin sulkemaan ulkopuoliset pois keskustelustamme ja pääsemme lähes samalle tasolle, jolla olimme ennen mitään keskeytyksiä. Saamme tietää toisistamme asioita, joita monet eivät pysty kertomaan toisilleen tai käsittelemään niitä, edes monien vuosien tuttavuuden jälkeen.

Tanssilattialla musiikki hidastuu ja valot himmenee. Ihmiset liimautuvat kiinni toisiinsa ja suudelmat vaihtavat omistajia. Tiskiltä annetaan valomerkki, mutta ihmiset eivät näytä minkäänlaisia poistumisen merkkejä. Antti ehdottaa, että lähtisimme jatkoille hänen luokseen. Ensin haluan pakoilla ajatusta jatkobileistä hänen luonaan. Enhän tunne edes kunnolla koko ihmistä. Enkä voi tietää, mitä hänellä on mielessään. Samassa tajuan kuitenkin, että Antti on se ihminen, jota kaipaan ja jonka kainaloon haluan juuri tänään käpertyä. Olla siinä ja nauttia olostani. Pöydästä noustessamme saan Antilta suudelman otsalle. Pieni, sekunteja kestävä hetki. Sen aikana koen kaikki ne tunteet, joista ihminen voi vain kuvitella, haaveilla ja unelmoida villeimmissä päiväunissaan ja unelmissaan.

Ulkona vastaamme hiipii kylmyys. Yritämme löytää taksin itsellemme mahdollisimman nopeasti, ettemme täysin jäätyisi. Tähän aikaan kaupunki kuin kaupunki saa aivan uuden ilmeen. Baareista ulos horjahteleva kansa vaappuu kukin omaa tahtiaan kohti taksijonoja. Jäämme odottamaan jonoon omaa vuoroamme. Kätemme etsivät yön pimeydessä toisiaan ja lopulta ujuttautuvat kiinni toisiinsa. Täysikuu valvoo omalla taivaspaikallaan kaikkia maailman juhlijoita ja valaisee omalla kelmeällä valollaan rakennuksien kattoja ja märkää katukivetystä. Sitä voi vaan kuvitella, kuinka paljon voi menettää, jos ei uskalla näyttää omia tunteitaan toiselle. Uskalla koskettaa tai antaa hellyyttä. Taksi ajaa yön pimeydessä kohti määränpäätään ja maisemat vilistävät silmien edessä. Tähän aikaan yöstä ei ole paljon kulkijoita liikkeellä. Istumme taksin takapenkillä ja pidämme toisiamme kädestä kiinni. Mitä varten meille on annettu kädet tai huulet, jos emme uskalla käyttää niitä. Näitä ajatuksia mietin, kun taksi ajaa hiljaiseen pihaan ja pysähtyy. Auton moottori käy hiljaa, aivan selkeästi valmiina kuljettamaan jo seuraavia asiakkaita. Kuuliaisena ja avuliaana.

Sekavin tuntein nousen autosta ja ajattelen, mitähän tästä taas seuraa. Antti ottaa minua hellästi kädestä kiinni ja johdattaa minut asuntoonsa. Sydän pamppaillen mietin, mihin olen ryhtymässä tai mitä on tapahtumassa. Kaikki pelkoni ovat kuitenkin turhia ja sisimmässäni tiedän, että Antti on se oikea isolla Oolla. Rauhoittelen itseäni ja samalla mietin, miten suuri tunnelataus välillemme onkaan ehtinyt jo syntyä. Sen pienen hetken aikana, jonka olemme ehtineet tuntea. Miten paljon tunnemmekaan toisiamme kohtaan ja miten se meihin vaikuttaa. Tunnen itseni ääliöksi, kun olen epäillyt, ettei ole rakkautta ensisilmäyksellä. Tiedän tuon lauseen olevan jo klisee, mutta ensi kertaa huomaan sen olevan totta myös todellisuudessa, ei siis pelkkää kuvitelmaa tai typeriä korulauseita. Ja vieläpä minun elämässäni. Miehen, jonka elämässä ei koskaan tapahdu koskaan mitään. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan huomaan olevani onnellinen. Kuitenkin kaikki tuntuu tapahtuvan kuin unessa. Voi, kunpa kukaan ei herättäisi minua tästä suloisesta unikuvasta, vaan se saisi jatkua vielä pitkän aikaa hamaan tulevaisuuteen.

Antin asunto on valoisa ja avara. Sisustuksessa on käytetty aikaa ja rahaa, sen huomaa jopa tyylitajuttominkin. Kuitenkaan mitään turhaa hän ei ole hankkinut. Kaikella on oma paikkansa sekä tarkoituksensa. Jokaiseen esineeseen liittyy joku tilanne tai ajatus, jonka takia juuri kyseinen esine on tullut hankittua. Antti sytyttää kynttilät, joita hän on sijoittanut ympäri asuntoa. Kuun kelmeä valo tulvii suoraan ikkunoista sisään ja kuin kontrastina tuolle kylmälle valolle, kynttilät loistavat sisällä omaa lämpöään. Avattuaan viinipullon Antti istahtaa sohvalle. Itse puolestaan tuijotan ikkunasta ulos ja tutkin hiljaisuutta ja rauhaa, joka vallitsee ulkona. Luonto rentoutuu aivan samalla tavalla yöllä kuin ihminenkin. Ja kuinka kaunista voi hiljaisuus ollakaan. Istumme sohvalla ja annamme katseidemme kohdata monta kertaa. Katsomme toisiamme aivan kuin olisimme tunteneet jo kymmeniä vuosia. Antille on helppo puhua, kun tietää, että hän varmasti kuuntelee. Ja kun tietää senkin, että minä saan jossain vaiheessa puolestani kuunnella häntä. Saa vain olla ja välittää. Antti painaa päänsä polvelleni ja voi luoja, kuinka hyvältä se tuntuukaan. Hän tarjoaa viinilasillisen toisensa jälkeen ja pelkään, että hän haluaa minun vain sammuvan.

Pienellä kädenliikkeellä Antti viittoo minua seuraamaan mukanaan makuuhuoneeseen. Seuraan kuin transsissa ja ihmettelen edelleen, mihin olen ryhtynyt. Ulkokuoreni sulaa vihdoinkin. Itken ja kerron Antille syyn suruuni. Pelkään, että tämä tunne ei kestä ja että saan taas vain kärsiä. Olevani vain joku hetken huuman helpotus ja aamulla huomaavani itseni olevan hylättynä kuin kesäkissa. Antti silittää hellästi päätäni ja sanoo, ettei ole kuten ne tavalliset tyypit. Minulla ei ole kiire mihinkään hänen luotaan, hän lupaa ja mieleni rauhoittuu taas hetkiseksi. Antin lähellä on helppo olla. Painautua häneen kiinni ja tuntea lämpö, joka yhdistyy ihoillamme. Tuntea läheisyys ja hellyys. Sanaton voima, joka kasvaa hetki hetkeltä suuremmaksi. Nukahdan Antin syliin ikään kuin automaattisesti. Aivan kuin näin olisi tapahtunut jo monena vuotena ennen tätä hetkeä. Hän silittää hellästi hiuksiani ja tiedän Antinkin nukahtavan kohta viereeni. Hiljaa ja huomaamattomasti.

Aamulla herään tuoreen kahvin tuoksuun. Avaan silmäni vaivalloisesti ja saan eteeni höyryävän kahvikupin. Ennen kuin ehdin edes maistaa kahviani, saan Antilta hellän pusun poskelle. Ehdin jo ajatella, että saan lähtöpassit heti kahvin jälkeen, mutta turhaan. Kun olen saanut kahvini juotua, Antti ehdottaa, että lähtisimme kaupunkiin tutustumaan hänen parhaaseen ystäväänsä, sillä hän haluaisi esitellä minut hänelle. Tajuan, että olen vihdoinkin löytänyt jotain suurempaa kuin pelkän yhden illan suhteen. Otan Anttia kädestä kiinni ja hymyilen. Minulla on niin hyvä olo.