Juha

Olen hetero. Tai luulen olevani. Tai luulin. Tai ainakin olin kolmekymmentäkaksi vuotta. Koskaan aikaisemmin ei ole mieleenikään juolahtanut epäillä sitä. Itse asiassa en ole eläissäni uhrannut koko homoudelle montaakaan ajatusta. En ole ollut kiinnostunut siitä. Jos joku oli homo, niin siitä vain. Mitä se minulle kuului?

No, tietysti nuorukaisena saatoimme jätkien kanssa pohtia, mitä ne homot oikein ovat ja puuhaavat. Ehkä vähän naureskeltiin, kun ei muuta osattu, mutta emme me kauaa aikaa sillä päätämme vaivanneet. Tai saatoimme ilkkua jota kuta porukasta homoksi, mutta eihän kukaan ajatellut nimittelyä oikeasti seksuaaliselta kannalta. Se nyt vain oli sana, niin kuin vittu. Ei kai kukaan kiroile vittu, vittu ja näe silmissään samalla naisen sukupuolielintä.

Nyt kun ajattelen paria kavereiden keskistä hulluttelutapaamme, voin kuvitella, että joku ’syväanalyyttinen psykologi’ näkee niissä homoseksuaalisuutta. Saatoimme nimittäin koulussa jumppatunnin jälkeen suihkussa muutaman kaverin kanssa miekkailla kaluillamme. Tulkitsen kuitenkin edelleen sen alastoman ja iloittelevan nuorten miesten äijämeiningin vilpittömäksi kaveruuden vahvistamiseksi – ilman seksuaalisia taka-ajatuksia. Tai kun olemme kaveriporukalla käyneet mökeillä saunomassa, niin usein siinä yhteydessä on tullut painiskeltua. Koska meidän kulttuurissamme heteromiesten on jokseenkin mahdotonta halata ja pussata toisiaan, painiminen on hieno tapa kertoa hyvälle ystävälle, että rakastaa sitä – ja taas ilman homoseksuaalista taka-ajatusta.

Mitä minä tässä sitten jahkaan epäilyistäni seksuaalisen identiteettini suhteen? No kas, jouduin homobaariin. Nimenomaan jouduin. Minut pakotettiin. Lesboystäväni Riitta halusi viettää kolmikymppisiään homobaarissa. Hän on vuosia ollut paras ystäväni, ja meillä on ollut tapana uppoutua ratkomaan toistemme naisongelmia. Lesbon ja heteromiehen ystävyys on parasta, koska toiselta ei odota eroottisella rintamalla mitään. Siinä ystävyydessä olennaisinta on ihmisyys. Joskus olemme kinastelleet korkeintaan siitä, kumman tyttöystävä on parempi sängyssä. Mutta nyt siis – vastoin vakaata heterouttani - minunkin olisi änkeydyttävä juhlimaan homobaariin, auts.

- Mikset järjestä kotibileitä?

- Ei mahdu.

- No entä jossain normaalibaarissa?

- X on normaalibaari. Siellä saa viinaa ja siellä voi tanssia. Sinä olet ainoa heteroystäväni. Sinä olet ainoa poikkeava, mutta sinun takiasi en ryhdy erikoisjärjestelyihin. Älä ole ääliö.

Minä olin. Ajatelkaa: normaalibaari! Kun kuuluu ’valtaväestöön’, oma maailma on luonnollinen, normaali. Asioitten katseleminen toisesta näkökulmasta ei edes juolahda mieleen. En silti antanut helposti periksi. Riitta todisteli, että monet heterot tykkäävät käydä homobaareissa.

- Mitä vittua ne siellä tekevät?

- Ne ovat sivistyneitä ja suvaitsevaisia ihmisiä.

- Jumalauta, minun ei tarvitse todistaa omaa sivistyneisyyttäni ja suvaitsevaisuuttani notkumalla homobaarissa! Seisoa siellä sitten niska jäykkänä ja typerä hymy naamalla ja pelätä – tai toivoa! – että joku ranteita paukuttava ja kimittävä poju tulee taputtelemaan persettä! On siinäkin suvaitsevaisuutta!

- Hahahaa! Juha, sinun on pakko tulla. Minä haluaisin nähdä tuon tilanteen! Sinä varmaan lentäisit kattoon.

- Se jätkä lentäisi!

- Hah! Juha, sinä et ole pätkääkään väkivaltainen, vaikka kuinka yrität esittää kovaa jätkää. Mutta miten on mahdollista, että sinun käsityksesi homomiehistä on noin stereotyyppinen, vaikka tajuat lesboja niin hyvin?

- Te olette naisia. Minä ymmärrän naisia.

- Etkä ymmärrä. Sinä panet niitä.

Tuo piikki kieltämättä osui. Minulla on ollut lukemattomia naissuhteita, mutta heti jos nainen vihjaiseekin suhteen vakinaistamiseen, panen välit poikki. Kammoan sitoutumista. Olen selitellyt, että rakastan liiaksi viettelemistä ja naimista, että voisin tyytyä seksiin vuosikausiksi yhden ja saman naisen kanssa. Mutta palatakseni tuohon homostereotypiaani. Totta. Sikäli mikäli olin homoja ajatellut, olin kuvitellut heidät kaikki naismaisiksi ja kaikkia miesten juttuja – urheilu, koneet, metsästys ja kalastus – kammoaviksi. Riitta piti palopuheen:

- Ensinnäkin, et itsekään ole innostunut useimmista noista miesten jutuista. Eivätkä ole muutkaan heterokaverisi.

- Hei, me urheillaan!

- Käytte juoruilemassa punttisalilla ja sähläätte muka salibandyä! Ja tiedoksesi, huippu-urheilijoissakin on homoja. Toiseksi, useimpia homomiehiä et homoiksi tunnistaisi, vaikka he kulkisivat ohitsesi kyltti kourassa. Heille miehenä oleminen ei ole mikään ongelma. He ovat ihan yhtä miehekkäitä kuin sinä.

- Mutta hehän haluavat toisia miehiä!

- Sitä homous on! Mies haluaa miestä. Tai nainen naista.

- Se on luonnotonta.

- Eikä ole! Muillakin eläimillä esiintyy homoutta. Se on evoluution ratkaisu johonkin, jota emme vielä tiedä.

- On vai? Ei sentään... Ai. No et kai kuitenkaan väitä, ettei naismaisia homoja olekaan. Niitä minä pelkään.

- En väitä. Mutta minä tiedän myös, että on naismaisia heteromiehiä.

- Hei, Repe on hyvä tyyppi. Et rupea pilkkaamaan! Ja sen vaimo rakastaa sitä.

- Huomaatko?

Huomasin. Sallin heteromiehille paljon monimuotoisemman miehuuden kuin homoille. Mielikuvat remonttiin, komensin itseäni. Suostuin lähtemään synttäreille sinne homobaariin. Mutta en suinkaan levollisin mielin. Vielä edellisenä iltana hermoilin Riitalle, miten minun tulee käyttäytyä siellä.

- Olet vain silleen luontevasti oma itsesi.

- Luontevasti! Baari on täynnä homoja ja lesboja ja minun pitäisi olla luonteva oma itseni! Ymmärrä nyt, olen homofoobikko! Enhän minä tiedä, minne minä voisin edes katsoa!

- Tuo on totta. Jos katsot lesboja, ne ajattelevat, mikä vitun hetero tuossa yrittää iskeä lesboja. Jos katsot noilla kauniilla silmilläsi homoja, niiltä menee jalat alta, kun ne luulevat, että tuo komea miehekäs jätkä on ihastunut heihin. On kai parasta, että keskityt tuijottamaan vain omaan napaasi.

- Et ota minua vakavasti.

- En otakaan. Anna tilanteen viedä!

- Uh! Entä jos joku mies tosiaan tulee lääppimään?

- Hitto, käytä järkeäsi! Työnnät tietenkin kauemmaksi ja sanot, ettei kiinnosta. Miten naiset toimivat, kun he torjuvat sinut?

- Oh… silloin harvoin kun…

- Niin?

- Sanovat, ettei kiinnosta, käskevät häipymään ja kääntävät selkänsä.

- Kerrankin voit oppia jotakin naisilta.

Niin kai sitten. Lisäksi Riitta neuvoi, etten pukeutuisi nahkahousuihini enkä muutenkaan kireisiin vaatteisiin, jotka paljastaisivat muotoni. Ryhtiänikin olisi kuulemma ollut hyvä muuttaa, etten koko ajan näyttäisi mieheltä, joka on niin hemmetin tyytyväinen itseensä. Olen aina ollut sitä mieltä, että hyvän ystävän on oltava suorapuheinen, vaikka on Riitta silloin tällöin löytänyt minusta muutaman hyvänkin puolen. Mutta sen vain sanon, että jos pelkää olla seksiobjekti, elämä on hankalaa.

No, sitten homobaariin x. Turhamaisuuttani nieleskellen tyydyin lököttäviin reisitaskuhousuihin ja väljään huppariin. Parhaat bootsini sentään vedin jalkaan. Peilin edessä yritin harjoitella ryhdin romauttamista, mutta hitto vie, ei näin isoa miestä saa maton alle lakaistua.

Riitalle vein lahjaksi kirjan, josta olimme usein puhuneet. Kun halasimme baarin eteisessä, kuiskasin, saisinko kuitenkin istua hänen vieressään. Hän lupasi, muttei missään tapauksessa aikonut pitää minua kädestä koko iltaa.

Tunsin aika monta paikalla olevista lesboista, joista monet kävivät rutistamassa minua. Liekö yrittäneet rohkaista minua kohtaamaan tyynesti kuolemantuomioni. Sillä vaikka olinkin ajatuksen tasolla joutunut listimään koko joukon ennakkoluulojani, pelkäsin aivan pirusti.

Synttäreille oli varattu salin perältä joukko pöytiä. Tunnelma ei tietenkään heti alkuun lähtenyt lentoon. Minäkin pyörittelin oluttani vaivautuneena. Mutta jo ehkä viidentoista minuutin kuluttua ällikkä kumautti minua päähän. Näin, kuinka kapakkaan astui Janne! Minun sali- ja pelikaverini, okei myös oluttuoppiystäväni. Hän on poliisi, eronnut mies. Samassa hän huomasi minut. Tuskin mahdollista, mutta hän saattoi olla hiukkasen ällistyneempi kuin minä. Tuijotimme salin poikki toisiamme kitalakiamme tuulettaen. Hän kalpeni ja sitten punastui. Ymmärsin, että tilanne vaatii toimenpiteitä. En kuitenkaan syöksynyt pöydän alle, vaan menin reippaasti Jannen luo. Läjäytin häntä rehvakkaasti olkavarteen.

- Mitä jätkä!

- Mi-hitäs tässä, hän nikotteli. – Mitä vittua sinä täällä teet?

- Olen juhlimassa Riitan synttäreitä. Entäs itse?

- Niin tuota… Täytyy välillä hakea kokemuksia tällaisista extreme-paikoista. Heheh, Janne yritti peitellä nolostumistaan. Tunsin yhtäkkiä suurta myötätuntoa. Jäädä nyt aivan varoittamatta kiinni homoudesta hyvän kaverin edessä. Taisinpa ruveta häpeämään omaa heterouttani. Kaappasin hänet halaukseen ja kuiskasin:

- Älä esitä minulle, kaveri.

- Heh, okei. Kiitos, hän kuiskasi takaisin.

- Jos ehdit jossain välissä, tule tuonne juttelemaan. Niin ja onnittelemaan Riittaa. Neiti on kolmekymmentä.

Pöydässä Riitta hymyili minulle herttaisesti kuin muinainen Hangon keksi:

- Mitä minä sanoin sinulle? Sinä et tunnista homoa, vaikka käsi kädessä kulkisit sen kanssa.

- Tiesitkö sinä Jannesta?!

- No en. Yllätyin itsekin. Ei olla koskaan satuttu tänne yhtä aikaa.

Pikku hiljaa ilta alkoi vilkastua ja baari täyttyä. Porukkaa ramppasi onnittelemassa Riittaa, ja kun siinä vieressä istuin, jouduin monien homomiestenkin huomion kohteeksi. Noin kolmannen tuopin jälkeen lakkasin saamasta paskahalvauksia joka kerta, kun joku mies katsoi tai puhutteli minua. Paska jäykkänä istuin kyllä edelleen. Sellaisia eniten pelkäämiäni naismaisia homoja en edes huomannut koko baarissa – tai sitten he ovelina käyttäytyivät ihan tavallisesti.

Janne nojaili koko ajan baaritiskiin. Hänen ympärillään pörräsi jonkin verran porukkaa, mutta kukaan ei jäänyt hänen seuraansa pitkäksi aikaa. Kunnes siihen jumittui yksi komea sälli, jonka kanssa Janne uppoutui keskusteluun, eikä kaiken aikaa järin ystävällissävyiseen rupatteluun. Menin hakemaan tiskiltä juotavaa ja änkeydyin heidän väliinsä ihan rauhanrakentajamielellä:

- Yksi tuoppi, kiitos! No, Janne, miten menee?

- Hei tyyppi, sanoi se vierustoveri ja taputti olkaani. - Tunnetko sinä tämän Jannen?

- Joo, me olemme vanhoja kavereita.

- Niinkö? Kas kun emme ole ennen tavanneet.

- Turpa kiinni, Janne kivahti siihen äkisti.

- Moi. Minä olen Mikko, kaveri ojensi ahtaasti kättä minulle. – Minä olen Jannen entinen poikakaveri.

Gulps. Jannen poikakaveri. Kättelimme siinä ahtaudessa, pyydystin uuden tuopin kouraani ja tein lähtöä. Käännyin Jannen kautta. Katsoin häntä lemmekkäästi silmiin ja hymyilin suloisesti:

- Poikaystävä. Miten kivaa.

Janne hymyili minulle söpösti ja murhasi minut silmillään. Baaritiskin varjossa hänen kouransa ampaisi salamana minun haaroihini ja puristi vehkeitäni kovaa, siis kovaa. Hänen pehmeä äänensä kujersi:

- Entinen.

- Entinen, juu-uh, entinen, harjoittelin ääneni nostamista koloratuurisiin korkeuksiin. Jos hän ei olisi hetimiten hellittänyt, olisin laulanut Yönkuningattaren aarian.

- Nähdään, heitti Mikko vielä perääni.