Tommi

Onpa ollut vuosi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita on saanut kokea riittämiin. Eikä kaikki ole vielä edes loppunut. Saan edelleenkin elää hermot herkillä ja paskat housuissa. Homona sain puuhata yli kymmenen vuotta kaikessa rauhassa ja aika leppoisissa tunnelmissa – okei, ainahan ristiriitoja tyyppien kanssa oli. Mutta kun heterot tulivat kuvioihin mukaan, niin mieleni tyyni metsälampi on muuttunut tyrskyiseksi koskeksi. Eikä vain mieleni, jokunen huonekalukin on mennyt polttopuiksi.

Meitä on semmoinen äijäporukka, joka käy kesälauantaisin potkimassa puistossa jalkapalloa. Jo kymmenisen vuotta olemme tehneet sitä. Talvisin lajikirjo on monipuolisempi, mutta harrastustoimintamme epäsäännöllisempää. Kun kevät koittaa, puhelimet alkavat soida kuin linnunlaulu, ja me kokoonnumme nurmikolle telmimään pallon perässä. Säännöistä ei aina pidetä niin tarkkaa lukua, mutta reilu peli on meiningin perushenki – ja sekin joustavasti ymmärrettynä. Se on tosi hauskaa, kunnon miesenergian tuhlausta suuren kaveruuden merkeissä. Eikä kenelläkään ole seksiasiat mielessä. Tai viime kesään saakka ei ainakaan ääneen lausuttuna.

Perusporukkaamme on koko ajan kuulunut kymmenkunta miestä. Osa on lapsuuden ja nuoruuden aikaisia ystävyksiä, osa opiskelu- tai työkavereita. Lisäksi jengissä vierailee säännöllisen epäsäännöllisesti vakkareiden tuttuja. Minä olen alkuperäisiä jäseniä ja lähdin mukaan homman ideoijan, silloisen opiskelukaverini Kain houkuttelemana.

Puolella miehistä on jo perhe, ja toisella puolella takanaan tai parhaillaan jonkinmoinen parisuhde. Minä olin ainoa homo. En ollut koskaan varsinaisesti tarkoittanut salata sitä. Itse asiassa kun aikoinaan seurustelin pari vuotta Jannen kanssa, raahasin häntä kaksi kesää mukana pelaamassa. Mutta kuten sanoin, seksiasioista ei puhuttu, joten homouteni ei ollut koskaan tullut esiin. Ehkä se johtui myös siitä, etten miehenä edusta mitään niistä naurettavista homomielikuvista, joita niin monet heterot pitävät täytenä totena. Eikä heteroäijät älyä pelätä äijähomoja.

Viime vuoden heinäkuussa – oli aurinkoinen, muttei liian helteinen lauantai – istuin nurmikolla vetämässä säärisuojuksia ja nappulakenkiä jalkaan. Yhtäkkiä minusta alkoi tuntua vähän kummalta. Vilkaisin ylös. Muut ukot seisoivat hajallaan ja katselivat kuka minnekin. Ja kaikki olivat hiljaa! Poissa oli se tavanomainen älämölö. Huolestuin, josko joku porukasta oli kuollut.

Nousin ylös ja tiirailin jokaisen äijän. Kukaan ei katsonut minuun päinkään. Kalle pompotteli vaitonaisena palloa siinä lähelläni. Kuiskasin:

- Kalle hei, mitä on tapahtunut?

Hän säpsähti ja nappasi pallon kainaloonsa. Huomasin, että jotkut vilkuilivat vaivihkaa meihin päin. Kalle tuijotti kenkiensä kärkiä.

- Äh… tuota… en minä tiedä.

- Jumalauta mies, kakaise ulos!

- No vittu, sinä olet kuulemma homo.

- Häh?

- Joku oli nähnyt sinut jonkun homobaarin edustalla, ja sinä olit kourinut jotain kaveria.

- Entä sitten? Ei ollut, kuule, ensimmäinen kerta.

Kalle puhisi ja yritti katsoa apua anovasti muita, mutta nämä ihailivat korvat punaisina joko nurmen kukkia tai puiden latvoja. Suutuin ja äidyin karjumaan:

- Saatanan jätkät, ette kai te yritä väittää, että se on joku ongelma?! Se että minä siis olen homo? Menkää vähän itseenne! Minä olen pelannut ja sählännyt teidän kanssanne kymmenen vuotta, eikä minun homouteni ole koskaan ennenkään ollut teille mikään vitun ongelma. En ole yrittänyt kertaakaan raiskata tai lääppiä ketään teistä. Te olette minun kavereitani, ette mitään seksiobjekteja! Niin että mikä tässä on nyt niin vaikeaa! Häh?

- Älä nyt revi pelihousujasi, Kalle lopulta ärähti. – Tämä tuli niin yllättäen. Ja onhan se vähän noloa.

- Mitä vitun noloa on siinä, että mies on sitä, mitä on! Ja mitä yllätykseen tulee, niin minun homouteni ei ole koskaan ollut mikään salaisuus! Sitä paitsi eihän me koskaan puhuta teidänkään ties mistä seksiperversioistanne!

- Okei, okei, puuttui Antsu tilanteeseen. – Oli meiltä saatanan tyhmää ottaa puheeksi koko asia. Anna meille anteeksi. Me olimme typeriä. Vai mitä kaverit?

- Joo. Sori. Paskamaista oli. Älä kanna kaunaa, alkoi kuulua joka puolelta. – Aletaan jo vittu pelata!

- Vai mitä, Tommi, Kallekin hymyili minulle ja ojensi kouraansa.

- Okei, vastasin ja vatkasin hänen kättään, mutta en malttanut olla vielä uhoamatta: - Mutta jos joku uskaltaa tämän jälkeen murjaista yhdenkin homovitsin, tinttaan sitä lättyyn heti ja lujaa.

- Voi hitsi, kuului silloin selkäni takaa. – Ja minulla kun oli just mielessä yksi älyttömän hyvä homovitsi.

Jätkät jäykistyivät niille sijoilleen. Käännyin hitaasti ympäri. Vanha ystäväni Kai siinä virnisteli ja teeskenteli pettynyttä viattoman näköisenä. Minua rupesi naurattamaan:

- Voi saatana! Hyvä on, homovitsit sallitaan.

Alkoi yleinen hirnunta ja selkään takominen. Minusta tuntui, etten koskaan ollut rakastanut niitä tyyppejä niin paljon kuin sillä hetkellä. Itse pelissä jokainen yritti ottaa minua tavallista rajummin, aina oli joku potkimassa kintuille ja repimässä paidasta. Mutta se tuntui siltä, että he vain kävivät esittämässä henkilökohtaisen anteeksipyyntönsä ja kaveruutensa vakuutuksen. Ja mitä koviin otteisiin tulee, niin minä annoin takaisin samalla mitalla. Kalle ristikin minut lopulta ’hulluksi homoksi’.

Yksi outo tilanne pelissä syntyi. Kun Jartsa kiskaisi minut selälleni ketoon, Antsu hyökkäsi hänen kimppuunsa aivan raivona. Heidän välilleen oli syntymässä ihan oikea tappelu, mutta eivät he ehtineet vaihtaa kuin pari huitaisua, kun me muut syöksyimme väliin ja erotimme heidät. Huusimme heille, mitä vittua he oikein meinasivat, mutta he huohottivat kiukunpunaisina sanomatta mitään. En voinut silloin kuvitellakaan, että asia liittyisi jotenkin minuun.

Kun sitten tapamme mukaan siirryimme olusille lähipubiin, tunnelma oli varsin hilpeä. Joku kysyi Kailta, mikä se homovitsi oli, jonka hän oli aikonut kertoa. Kai nauroi, ettei hänellä ollut mitään vitsiä ollut mielessä. Hän ei ylipäätään tiennyt ainuttakaan homovitsiä. Katselin häntä ihaillen. Hänellä on aina ollut herkkyyttä tajuta sosiaalisia tilanteita ja ratkoa jännitteitä sopivilla murjaisuilla. No, muilta löytyi siihen sitten homovitsejä yllin kyllin, ja kaikki kyttäsivät, nauroinko niille oikeasti. Nauroinhan minä enkä raskinut kertoa heille, että parhaimmat homovitsit kuulee homoilta.

Pikku hiljaa itse kukin häipyi menoihinsa. Olimme enää kolmistaan Jartsan ja Antsun kanssa. Jartsa – oikeammin Jarmo – oli eronnut kolmisen vuotta aiemmin. Sinne jäivät vaimo ja omakotitalo. Muuta en hänestä tiennytkään, paitsi että hän on komea, vaalea, minun kokoiseni sälli. Antsu-Antero puolestaan oli tumma siilitukka, joka kesät talvet pukeutui samaan nahkatakkiin. Hän kuulemma pörräsi pillusta pilluun ja karttoi kaikin keinoin sitoutumista. No, kukin tyylillään. Jätkien välillä oli koko ajan siinä istuessamme ollut pientä kireyttä, mutta se kai johtui siitä tappeluntyngästä. Kyllä he silti silloin tällöin muutaman murjaisun keskenäänkin vaihtoivat. Tyhjensin tuoppini:

- Minä taidan lähteä menemään.

- Aiotko mennä jatkamaan jonnekin, Jartsa kysyi selvästi halukkaana lähteä messiin.

- Ensin nyt ainakin kotiin suihkuun. Katsotaan sitten.

- Mehän voisimme nähdä myöhemmin jossakin, Antsu intoutui ehdottamaan ja sai Jartsalta pahan mulkaisun.

- Hei, tuskin te minnekään homobaariin lähdette, hymyilin heille.

Pojat punastuivat ja vilkaisivat alta kulmien toisiinsa. Moikkasin ja jätin heidät hipelöimään tuoppejaan.